Patricia Guerreron kiihkeän loistava tanssi vapauttaa vimman, jolla nainen raivaa tietään kohti vapautta

 

There are artists, and performances, which you will remember, that set the benchmark for all that follow. Patricia Guerrero is one such artist and “Catedral” one such performance. A sacrament, a mystery, a benediction, a grace, “Catedral” is heaven sent. A performance that is such a pleasure to behold, it feels like a privilege.

On taiteilijoita ja esityksiä, jotka tullaan muistamaan ja jotka asettavat tavoitteet tuleville tekijöille. Patricia Guerrero on tällainen taiteilija ja Catedral tällainen esitys. Sakramentti, mysteeri, siunaus ja armo, Catedral on taivaasta lähetetty. Esitys, jonka katsoo niin mielellään, että se tuntuu etuoikeudelta.

Kriitikko, kirjailija ja ohjaaja Chris O’Rourke arvioi Catedralin viiden tähden arvoiseksi teokseksi Dublinin tanssifestivaalilla toukokuussa 2018: https://www.theartsreview.com/single-post/2018/05/16/Dublin-Dance-Festival-2018-Catedral

 

Patricia Guerreron kiihkeän loistava tanssi vapauttaa vimman, jolla nainen raivaa tietään kohti vapautta

 

Those of a more quiet and retiring disposition, who like their flamenco, and perhaps women too, to be equally quiet and retiring, might want to sit out Patricia Guerrero’s thunderously powerful “Catedral.”

Ne, jotka pitävät hiljaisesta ja vetäytyvästä flamencosta – ja ehkä sellaisista naisistakin – halunnevat jättää väliin Patricia Guerreron äärimmäisen voimakkaan “Catedralin”.

Alussa synnittömyyden varjolla orjuutettu nainen istuu varjossa, loukussa liian raskaan, rooleja ja odotuksia symboloivan pukunsa alla. Yhtäkkiä hän alkaa liikkua kuin riivattuna. Kädet, jalat ja koko vartalo pyrkivät intohimoisiin muotoihin, joiden rehevää aistillisuutta puku tukahduttaa, yhdessä muiden katedraalin naisten säännönmukaisten liikkeiden kanssa. Ne tanssii kauniisti Maise Márquez, Ana Agraz ja Laura Santamaría.

Ada Bonadien ja Manuel Madeuñon toteuttama valaistus varjoineen herättää katedraalin ja muut teoksen tilat upeasti.

Myös musiikin voimakkaat kontrastit Agustín Diasseran ja David “Chupeten” perkussioiden ja tenori Diego Pérezin ja kontratenori Daniel Pérezin gregoriaanisen laulun välillä vahvistavat uskonnollisten ulottuvuuksien välistä ristiriitaa.

Guerrero avautuu ja nousee kuin feenix, haluten ja peläten vapautta yhtä paljon. Hänen itseluottamuksensa kasvaa ja ahdistavan puvun alta paljastuu jotain, joka sopii paremmin hänen luonnolliselle liikkeelleen ja energialleen. Myös musiikki vaihtuu klassiseen José Ángel Carmonan flamencolaulun, Juan Requenan kitaran ja Guerreron tanssin vuorovaikukseen. Katedraali muuntuu metsäksi ja ahdistus haihtuu.

Guerrero ei kuitenkaan tanssi yksin, vaan katedraalin kolme naista palaavat. Heidän yhteinen vapautumisensa pelosta on täynnä ylpeyttä: he juhlivat, ihailevat ja tukevat toisiaan. Vanha maailma odottaa vielä, mutta vapautta maistaneita eivät voi häkit pidättää.

Guerreron näkemys on syvällinen, eikä Cateral sorru helppoon tarinaan hyvän ja pahan välillä. Se on paljon monimutkaisempi, eikä keskitty syntiin vaan pelastukseen. Paljastamalla epäpyhän siinä mitä kutsutaan pyhäksi, Catedral etsii pyhintä jokaisen tanssijan sielusta.

Hengitys, kaapaisu, isku, liuku, jokainen liike ja ele ovat täydellisesti tasapainossa. Kaiken aikaa Guerrero maalaa vaistomaisia ja henkeäsalpaavia kuvia, niin kahden tanssijan ihmeellisessä soolossa kuin jyskyttävässä tanssissa täynnä ylpeyttä ja elämäniloa.

Guerrero kaivaa yhä syvemmälle. Catedral on toki vaikuttavaa ja kaunista tanssia katseltavaksi, mutta ennen kaikkea se on tanssia tunnettavaksi. Se välittää kuvaansa syvemmän kokemuksen, kun alkukantaisen energian aallot pyyhkäisevät katsojan yli yhä uudestaan nostaen hänet epätoivosta elämäniloon ja orjuudesta vapauteen.

On taiteilijoita ja esityksiä, jotka tullaan muistamaan ja jotka asettavat tavoitteet tuleville tekijöille. Patricia Guerrero on tällainen taiteilija ja Catedral tällainen esitys. Sakramentti, mysteeri, siunaus ja armo, Catedral on taivaasta lähetetty. Esitys, jonka katsoo niin mielellään, että se tuntuu etuoikeudelta.

 

(Käännös Tuuli Kurkipää)